Albumin aloitus on nerokas: vähitellen voimistuvat sydämenlyönnit, sitten kassakoneen kilinä ja mielipuoliset huudot. Tässä Masonin lyhyessä äänikollaasissa on jo tiivistettynä The Dark Side Of The Moon’in johtoteemat, jotka ovat elämä, aika ja raha. Speak To Me vaihtuu ilman taukoa Breathe’ksi, jossa Waters kehoittaa jokaista tekemään omat valintansa: ”look around and choose your own ground”. Alunperin Breathe oli äänitetty jo vuonna 1970 Watersin ja Geesinin The Body -soundtrackille. Kolmas kappale On The Run on Watersin ja Gilmourin instrumentaali, jonka jälkeen seuraa vaikuttava Time: ”Every year is getting shorter, never seem to find the time / Plans that either come to naught or half a page of scribbled lines”, kirjoittaa Waters keski-ikäisten peloista. Ykköspuolen päätöskappale, The Great Gig In The Sky on Wrightin mestariluomus, jossa Clare Torry laulaa upean vokaaliosuuden. The Great Gig In The Sky’n varhainen versio tunnettiin nimellä Mortality Sequence.

Kakkospuolen avaa jo legendaksi muodostunut ”kassakoneintro”. Money on Watersia terävimmillään: ”Grab that cash with both hands and make a stash”. Loistava kappale ja hieno teksti! Waters näkee rahan ihmisten itsekkyyden, ahneuden ja turmeltuneisuuden ylimpänä symbolina. Waters on kirjoittanut kappaleen, joka ei koskaan vanhene, sillä yli 20 vuotta on kulunut Money’n syntymästä ja voidaan kai todeta, että Watersin ironinen kyynisyys edustaa tämän päivän aatteettomassa maailmassa entistä vahvempaa realismia. Money’lla ja sitä seuraavalla Us And Them’illä Dick Parry soittaa hienon saksofoniosuuden. Watersin ja Wrightin yhteistyönä syntyneen Us And Them’in varhaisversio oli jo vuonna 1969 bändin ohjelmistossa instrumentaalina nimellä The Violent Sequence. Kappale äänitettiin tiettävästi ensimmäisen kerran vuoden 1970 Zabriskie Point -sessioissa Italiassa, mutta sitä ei käytetty julkaistulla soundtrackillä. Us And Them’iä seuraa levyllä instrumentaali Any Colour You Like, joka vaihtuu ilman taukoa Brain Damage’ksi. Tämä kappale on Watersin eräänlainen muistokirjoitus Pink Floydin legendaariselle perustajalle Syd Barretille: ”You shout and no one seems to hear”. Albumin päättää mystinen ja profetiaalinen Eclipse:

All that is now / All that is gone
All that’s to come /
And everything under the sun is in tune /
but the sun is eclipsed by the moon.

Nykyisin teemalevyt eivät ole enää kovin suosittuja, mutta ei siitä pääse mihinkään: The Dark Of The Moon on millä tahansa kriteerillä arvioiden kiistaton mestariteos. Todennäköisesti se on myös paras albumi mitä Pink Floyd on tehnyt.

jatkuu…

Harri Huhtanen 2006

Päivitys 21.2.2023. Enpä olisi uskonut palaavani tähän aiheeseen enää koskaan tällaisella uutisella! Muistaakseni alkuperäistä TDSOTM:ia on myyty jo yli 45 miljoonaa kappaletta ( eli se on yksi kaikkien aikojen eniten myydyistä rockalbumeista) ja nyt Roger Waters on ilmoittanut  äänittäneensä TDSOTM:ista ”uuden” version ilman Gilmouria ja Masonia! Vähän kauhunsekaisin tuntein odotan mitä Roger on saanut aikaan, mutta olipa hänen uusi levynsä huono tai loistava niin veikkaan että paras versio TDSOTM:sta tulee aina olemaan alkuperäinen vuoden 1973 levy, joka oli kollektiivinen mestariteos eikä pelkkä yhden ihmisen luomus!   

Voiko Raamattua arvostella? Pink Floydin The Dark Side Of The Moon on eräällä tavalla rockmusiikin ”Raamattu”, pyhä ja koskematon, ylhäältä ihmisille annettu. Siksi tuntuu vähän pelottavalta lähteä tällaista ”puhdasta” mestariteosta arvostelemaan. Selvitin kuitenkin aatteellisen ja vakaumuksellisen ongelman varsin maanläheiselle tavalla: kaikki äänimateriaali mikä on kauppoihin päätynyt on arvostelijalle vapaata riistaa.

Dark Side on Pink Floydin uran ehdoton huippu. Levy, jossa ei ole mitään liikaa eikä mitään liian vähän. Levy, jolla ei yhtään keskinkertaista kappaletta. Levy, joka on sata kertaa enemmän kuin osiensa summa. Levy, joka toimii monella eri tasolla. Levy, jolla on yksi teema ja monta teemaa ilman että siinä on mitään paradoksia. Levy, jonka voi tunnetasolla ymmärtää vaikkei ymmärtäisikään sanoja. Levy, josta voi nauttia aivan valtavasti tietämättä mitään sen taustoista tai teemoista ja vielä enemmän jos tietää taustoista ja teemoista musiikin ja sanojen takana.

Dark Side ei välttämättä ole Pink Floydin kiinnostavin levy. Minusta esim. A Saucerful Of Secrets ja Ummagumma ovat paljon kiinnostavampia, jännittävämpiä ja ”tuoreempia” levyjä. Tajuan kuitenkin miksi niistä ei tullut myyntitykkejä. Ne edustavat ihan oikeasti undergroundia ja marginaalista musiikkia. Dark Side on paljon, paljon helpompi levy. Siitä voivat pitää KAIKKI, joilla on vähänkin päässään musiikintajua. Se on melodista, rokkaavaa musiikkia, jonka tahdissa jalka alkaa vaistomaisesti vipattamaan. Nerokkaan Dark Sidesta tekee se, että tuon helpouden pintakuoren alla on upea kokonaisuus, joka rakenteellisesti vetää vertoja parhaille 1800-luvun sinfonioille.

jatkuu…

Harri Huhtanen  2006

Meddle (1971) olisi voinut olla Pink Floydin paras levy, sillä avausraita One Of These Days ja aivan erityisesti päätösraita, 23-minuuttinen Echoes ovat uskomattoman hienoja. Avaus on intensiivistä rokkia, melkeinpä heviä. Lopussa taas ”kaiut” katoavat hitaasti luonnon äärettömyyteen. Minulle oli pitkään epäselvää mistä Meddle oikeastaan kertoo, sillä vinyylin pakkauksessa ei ollut lyriikkoja, remasteroidun CD:n mukana kuitenkin tulee tekstivihkonen. Meddlellä on sama pääteema kuin Gilmourin On An Islandilla (2006). Pariskunta on saarella. Mies tutkii luontoa ympärillään: katselee auringonnousua, pilviä taivaalla, laineita meressä ja nukkuvan rakkaansa kasvoja.

When night comes down you lock the door
The book falls to the floor
As darkness falls and waves roll by
The seasons change the wind is warm

Koen Meddlen pahimmaksi ongelmaksi teoksen keskiosan, joka ei ole samaa tasoa kuin komea avaus ja lopetus. Ehkä bändi on tarkoituksellisesti halunnut keventää mahtipontisuutta sijoittamalla levyn keskivaiheille rennon oloisia tyylikokeiluja. A Pillow Of Winds sopii mainiosti teemaan ja kokonaisuuteen, mutta jalkapallo -laululla limitetty Fearless on minusta jo selvä tyylirikko. En tiedä onko jazzahtava San Tropez tarkoitettu parodiaksi rikkaiden lokoisasta elämästä aurinkorannoilla, musiikillisesti kappale ei oikein toimi albumin kokonaisuudessa. Koirasta kertova Seamus puolestaan on täysin kieli poskessa tehty blues-ralli, jonka sijoittamista samalle levylle majesteettisen Echoesin kanssa pidän myös selvänä tyylirikkona.

Yhteenvetona totean, että levyllä on selkeä teema ja kappaleiden lyriikat tukevat erinomaisesti tätä teemaa. Kaksi ensimmäistä kappaletta ja lopetus ovat komeita, keskiosa sen sijaan harhailee tyylillisesti. Echoes on todella suuri Pink Floyd klassikko, eräs bändin kaikkien aikojen parhaita sävelteoksia. Lisäansioksi luen hyvin tehdyn remasteroinnin.

Melkein klassikko    * * * * ½

Harri Huhtanen 2006

*Päivitys 2020: vuonna 2016 julkaistulla Pink Floydin megaboksilla The Early Years 1965-1972 on peräti seitsemän miniboksia, joissa kussakin on 3-5 levyä. Kuudennella miniboksilla on OBC:n uusi miksaus, joka on tehty vuonna 2016. Soundit ovat uudella miksauksella jonkin verran paremmat, mutta perusongelma ei väisty eli se, että PF:n levyksi OBC on väistämättä keskinkertainen. Toisaalta huonoinkin PF levy on niin hyvä, että sitä on vaikea nimittää keskinkertaiseksi eli siksi nostan 12 vuotta sitten antamaani arvosanaa 2016 miksauksen osalta kategoriaan ”melkein hyvä”…     

Alkuvuodesta 1972 Barbet Schroeder pyysi Pink Floydin miehiä säveltämään musiikkia uuteen elokuvaansa, La Vallee. Bändi otti työtarjouksen vastaan ja äänitti Ranskassa, Chateau d’Hierouvillessä helmi-maaliskuussa 1972 koko elokuvan soundtrackin.  Pink Floydin uusi  soundtrack -albumi, Obscured By Clouds julkaistiin kesäkuussa 1972. Bändin sisällä oli erimielisyyksiä materiaalin valinnasta. Gilmour totesikin eräässä haastattelussa: “Rogerilla on selvästi eräänlainen pakkomielle teema-albumien suhteen…”. Albumin kymmenestä kappaleesta peräti kahdeksan onkin merkitty Watersin nimiin.  Atom Heart Motherin (1970, ja Meddlen menestyksen luomassa imussa  Obscured By Clouds otettiin Englannissa innostuneesti vastaan, sillä levy nousi peräti kuudenneksi Englannin albumilistalla.

Elokuvan juoni on lyhyesti seuraava:
Viviane on ranskalaisen konsulin vaimo, joka nauttii kaikista elämän mukavuuksista, kunnes hänen elämänsä yhtäkkiä muuttuu. Viviane matkustaa Uuteen Guineaan ja tapaa Oliverin, jonka kanssa hän matkustaa saaren sisäosiin, tuntemattomalle viidakkoseudulle hankkiakseen Pariisin muotiliikkeeseensä harvinaisia linnunsulkia.  Retkikuntaa johtaa Gaeten, joka johdattaa pariskunnan salaiseen laaksoon jota paikalliset alkuasukkaat pitävät jumaliensa asuinalueena.  Matkallaan he kohtaavat alkuasukkaita, joiden kanssa he osallistuvat  papualaiseen kulttiseremoniaan. Vähitellen Viviannen länsimainen ajattelumalli hajoaa hänen tutustuessaan alkuasukkaiden mystisiin riitteihin.

Tietääkseni La Vallee -elokuvaa ei ole koskaan näytetty Suomen televisiossa.  Alkuperäisellä vinyylilevyllä ei ollut laulujen sanoja eikä elokuvan juoniselostusta, mutta onneksi lopulta vuonna 1995 soundtrack  julkaistiin myös CD:nä, jossa on upea 20-sivuinen tekstivihkonen, jossa esitellään juoniselostuksen ja sanoituksien lisäksi komeita still-kuvia elokuvasta.

Vaikka Obscured on tietyllä tavalla paljon tasaisempi kokonaisuus kuin More, ei levyllä ole yhtään todellista huippukappaletta ja ajoittain levy kuulostaa vähän keskinkertaiselta ja standardin luonteiselta  Pink Floyd -musisoinnilta. Obscurella on muutamia todella hienoja Waters-sanoituksia, mutta ne eivät säväytä, koska niihin sävelletty musiikki ei vastaa sanoituksien laatua.  Tämän levyn parasta antia ovat selvästi instrumentaalit, tosin nekin tahtovat ajoittain ajautua gilmourmaisella turvavyöhykkeelle. Intrumentaaleista avauskappale Obscured By Clouds sekä erityisesti päätöskappale  Absolutely Curtains ovat laadukkaita.  Muut kappaleet jättävät minut kylmäksi. Konaisuutena tämä levy on mukavaa kuunneltavaa, mutta ei muuta.  Minua tämä levy ei säväytä samalla tavalla kuin More.

Mielenkiintoinen levy * * * ½

(vuoden 2016 remiksatun CD:n arvosana on ****-)

Harri Huhtanen 2008  (*tekstilisäykset 2020)

Pink Floydin neljäs studiolevy Atom Heart Mother (1970) on bändin psykedeelisen kauden ehdoton huipentuma, todellinen klassikko! Kuulin levyn ensimmäisen kerran Porissa kaverini luona joskus 1973/74 ja olen siitä saakka pitänyt valtavasti tästä levystä. Parasta levyssä on se, ettei siihen kyllästy yli sadan kuuntelukerran jälkeenkään. Omituisinta levyssä on se, ettei bändi itse tunnu enää arvostavan sitä lainkaan! Esimerkiksi Gilmour on antanut haastatteluja, joissa hän on ilmoittanut, että jos hän saisi elää elämänsä uudelleen ei hän enää julkaisisi Atom Heart Motheria, ei ainakaan siinä muodossa, jossa se julkaistiin. Ilmeisesti Gilmouria on jäänyt vaivaamaan nimikappaleen ”epäonnistunut” orkestraatio. Ilmeisesti Gilmour uskoi Leonard Bernsteinia, joka totesi bändin miehille, että hän piti heidän rock-kappaleistaan kovasti, muttei albumin nimikappaleesta.

Minusta Atom Heart Mother on kuitenkin Pink Floydia parhaimmillaan. Se on kokeellinen, siinä yhdistellään hienosti rockin ja klassisen musiikin elementtejä. Tämän noin 20 minuuttia pitkän sävelteoksen melodia on toisaalta ”helppo” ja siinä on mukava sävelkoukku, jonka ympärille rakennetaan monimutkaisia, varsin yllättäviä ja mielenkiintoisia musiikillisia sivupolkuja. Minusta kokonaisuus on vaikuttava ja tyylikäs.
  If on vaikuttava Waters-sävellys, jossa on ajaton ja hieno lyriikka.  Summer’68 lienee eräs Wrightin parhaista Pink Floyd -kappaleista. Kappale on hienolla tavalla nostalginen ja tunnelmallinen. Myös laulun sanoitus on tyylikäs.  Pidän paljon myös Gilmourin Fat Old Sunista sekä melodiasta että sanoituksesta.  Tämän komean albumin päättää kokeellinen, mutta niin ihastuttavan kotoinen ja tunnelmallinen Alan’s Psychedelic Breakfast , joka on täysin ainutlaatuinen. Ääniefektit ovat upeita ja kokonaisuus on kaunis. Kappale on todellinen rock -taideteos!

Atom Heart Motherissa parasta on sen kollektiivisuus, kaikki bändin jäsenet ovat päässeet vaikuttamaan lopputulokseen ja toisaalta musiikki on erittäin kotoista. On onni, ettei tästä levystä ole koskaan tehty yhtään videota, sillä tämä on nimenomaa levy jota pitää KUUNNELLA, mieluummin iltahämärässä ja kuulokkeet päässä. Toinen albumin suuri vahvuus on MUSIIKKI, jolle sanoitukset ovat erittäin selkeästi alisteisia ja siksi tämä levy on tavallaan täysin ajaton. Vaikea sanoa, miten tästä levystä olisi voinut tehdä paremman, ainoa mitä pystyn kritisoimaan on CD:n (1994) äänentoisto, joka ei kaikissa kappaleissa edusta sitä mihin nykyaikana on totuttu.

Klassikko !   ♣  ♣  ♣  ♣  ♣ 

Harri Huhtanen 2007 

Psykedeelinen musiikki syntyi Lontoon underground-piireissä 1960-luvun puolivälissä. Tämän musiikkisuuntauksen merkittävin edustaja oli Pink Floyd -niminen yhtye, joka Syd Barrettin johdolla lähti tutkimaan ihmismielen syvimpiä sopukoita musiikin ja lyriikan keinoin. Syd Barrett käytti aktiivisesti LSD:tä ja muita huumeita, jotka koituivat myöhemmin hänen tuhokseen. Bändin muut jäsenet ovat näihin päiviin saakka kieltäneet käyttäneensä huumeita.

Vuonna 1969 Pink Floyd teki Roger Watersin johdolla soundtrackin Barbet Schroederin elokuvaan MORE. Elokuva kertoo saksalaisesta Stefanista, joka värikkäiden vaiheiden jälkeen päätyy Ibizan saarelle, jossa hän kuolee huumeiden yliannostukseen.

Pink Floydin elokuvaan tekemä soundtrack on bändin kollektiivinen työ, mutta sävellyksistä ja lyriikoista vastaa suurimmaksi osaksi Roger Waters. Musiikillisesti ja lyriikoiltaan soundtrack-albumi on pintapuolisesti tarkastellen sirpaleinen, mutta näistä sirpaleista muodostuu paikoitellen erittäin vaikuttava ja elämänmakuinen kokonaisuus.

Hyvä taiteilija voi eläytyä muiden ihmisten kohtaloihin ja jopa kuvata niitä vakuuttavasti, vaikkei itse olisi kokenut sanoja asioita. Watersin lyriikat ja koko bändin musiikki menee tällä levyllä parhaimmissa kappaleissa todella syvälle. Koko teos on yllättävän kliininen kuvaus siitä, miten huumeet vääristävät ajattelun ja todellisuuden. Huumeiden käyttäjä kokee autuuden ja onnen hetkiä, mutta seuraavassa hetkessä kaikki voi olla ahdistavaa kaaosta. Epäilen, että Waters on ammentanut tämän levyn huikeat lyriikat seuratessaan hyvän ystävänsä Syd Barrettin vaipumista yhä syvemmälle omiin huumehuuruisiin fantasiamaailmoihinsa. Parhaimmillaan Waters on tällä levyllä niin hyvä, että minun on vaikea uskoa, että hän olisi kyennyt ammentamaan näin hienoja tekstejä pelkästään Schroederin elokuvaa katsomalla.

Green Is The Colour on yksi Watersin kaikkien aikojen parhaista kappaleista. Siitä kirjoittaessa oikeastaan sanat loppuvat, sillä vaikka kappale on tietyllä tavalla arkipäiväinen rallatus, on kokonaistunnelma toisaalta täysin ainutlaatuinen ja johdattaa kuulijan aikaan jota ei enää ole (eikä taida koskaan enää tullakaan) – viattomuuden aikaan.

Heavy hung the canopy of blue
Shade my eyes and I can see you
White is the light that shines
Through the dress that you wore
She lay in the shadow of a wave
Hazy were the visions overplayed
Sunlight on her eyes but moonshine
Made her cry everytime
Green is the color of her kind
Quickness of the eye
Deceives the mind
Envy is the bond between
The hopefull and damned

Seuraavana kuultava Cymbaline on myös upea kappale:

The path you thread is narrow
And the drop sheer and very high
The ravens all are watching
From a vantage point nearby
Apprehension creeping
Like a tube train up you spine
Will the tihgtrope reach the end
Will the final couplet rhyme

Kontrastina lyyrisille tunnelmapaloille on levyllä muutamia varsin psykedeelisiä Wrightin ja Masonin instrumentaaleja, jotka voi tulkita huumetrippien ahdistavien jaksojen kuvaukseksi (esim. Up The Khyber sekä todella vaikuttavat Main Theme ja Quicksilver).

Teemallisesti More on siis varsin hyvin rakennettu. Valitettavasti muutamia mokia on kuitenkin päässyt livahtamaan levylle. The Nile Songin ja Ibiza Barin intro kuulostavat aivan samasta puusta veistetyltä ja muutoinkin kappaleiden rähjäinen yleissoundi istuu mielestäni vähän huonosti tälle levylle. Nämä kappaleet kuulostavat hutaisten tehdyiltä. Sama ongelma piinaa More Bluesia, jonka funktio tällä levyllä jää minulle täysin hämärän peittoon, sillä kappale kuulostaa lonkalta vedetyltä blues-harjoitelmalta, joka normaalitilanteessa olisi päätynyt hyllytetyn, 40 vuotta myöhemmin julkaistavan lisämateriaalin joukkoon.

Moren avaa komeasti luonnon rauhan ja mystisten tunteiden “ylistys” Cirrus Minor . Aivan liian lyhyeksi jäävä päätöskappale Dramatic Theme on rytmillisesti mielenkiintoinen ja tempaa kuulijan mukaan hypnoottiseen ja surrealistiseen maailmaansa.

Jos Moren 13 kappaleesta ottaisi pois 3-4 keskinkertaista, hutaisten tehtyä ja kokonaisuuteen huonosti istuvaa harjoituskappaletta, olisi jäljellä jäävän albumin musiikillinen ja teemallinen kokonaisuus aika huikea! More on kuitenkin vain se mikä se on, vahvuuksineen ja puutteineen. Levyssä, joka jaksaa kiehtoa vielä 30 kuunteluvuoden jälkeen on kuitenkin pakko olla jotain ainutlaatuista!

Parhaiden kappaleiden ansiosta hyvä levy   ♥ ♥ ♥ ♥

Harri Huhtanen 2008

*= nythän levyn julkaisusta on kulunut jo melkein 50 vuotta …

Pink Floydin 40 vuotta sitten* julkaisema debyyttilevy, Piper At the Gates Of Dawn (1967) on edelleen täysin relevantti, todellinen klassikko. Levyn suurin vahvuus on uraauurtavuus. Tällaista levyä ei kukaan ollut julkaissut aikaisemmin, musiikillinen ilmaisutyyli on täysin uusi ja jännittävä. Bändin energialataus on valtava ja esim. kakkospuolen avausbiisi, Interstellar Overdrive kuuluu Pink Floydin kappaleiden kärkikaartiin. Ihailen tällä levyllä myös sitä totaalista ehdottomuutta ja artistista narsismia millä perusteella kappaleet on valittu. Barrettin sävellykset hallitsevat Piperia, mutta silti levy on hienolla tavalla kollektiivinen. Barrett on tämän levyn totaalisen orginelliteetin takuumies. Barrettin maailma ja ilmaisutapa on äärimmäisen outo, tuntuu kuin miehen musiikki olisi syntynyt tyhjästä. Aivan varmaan Barrettkin on vaikutteensa jostain imenyt, mutta mistä? Siinäpä mielenkiintoinen työsarka tuleville rockhistorioitsijoille.

LP:n A-puoli on täydellinen: Barrettiin Lucifer Sam sopii hyvin Astronomy Dominen perään. Myös Barrettin Matilda Mother, Flaming ja Pow R.Toc H. ovat hienoja biisejä ja päätöskappale, Watersin Take Up Thy Stethoscope And Walk toimii merkkilisine ääniefekteineen upeasti päätöskappaleena.

B-puolella on yksi tyylirikko: Barrettin ”keijumaailman” tunnelmia luotaava The Gnome ei sovi ollenkaan aggressiivisen Interstellar Overdriven perään. Chapter 24, The Scarecrow ja erityisesti Bike edustavat tyylikkäästi Barrettin universumia, jossa kaikki on toisin kuin meidän kuolevaisten maailmassa. Sanoitukset ovat sekoitus arkielämän pieniä tapahtumia, fantasiaa ja ”keiju” -huumoria.

Piper on upea levy myös siinä mielessä, että se on samanaikaisesti täydellinen ajankuva ja ajaton klassikko. Roman Polanski kertoi muistelmissaan, että se joka ei ole ollut svengaavassa Lontoossa flower powerin aikoihin (1967) ei voi koskaan ymmärtää, miten fantastista aikaa se oli. Minä en ollut Lontoossa 1967, mutta onneksi on kirjoja, joiden avulla voi revitalisoida nuo tapahtumat ja erityisen hienoa on se, että on olemassa tämä Piper-levy, joka toimii upealla tavalla dokumenttina tuosta merkillisestä murrosajasta. Luovuus oli tuolloin huipussaan, valitettavasti sitä luovuutta vauhdittavat kovat huumeet, joiden käytöstä joutui jälkeen päin maksamaan kovan ”veron”.

Uraauurtava levy !      *  *  *  *  *

Harri Huhtanen 2006

Ensimmäisen kerran kuulin A Saucerful Of Secretsin kaverini luona joskus 1970-luvun alkupuolella. Muistan pitäneeni heti ensi kuuntelun aikana Watersin Set The Controls For The Heart Of The Sunista ja levyn avauskappaleesta Let There Be More Light . Sen sijaan B-puolen ”ylipitkä” avauskappale A Saucerful Of Secrets kuulosti nuoresta pojasta sekavalta ja lähes ahdistavalta.

Vuosien saatossa olen ehkä alkanut ymmärtää musiikkia enemmän tai eri tavalla, sillä kun nyt olen useana iltana kuunnellut tätä levyä, kuulostaa Saucerful oikeastaan levyn parhaalta kappaleelta. Tai on oikeastaan väärin sanoa parhaalta, koska hittiähän siitä ei koskaan voi tulla eikä sitä varmaan koskaan soiteta radiossa. Oikeastaan arvostan kappaletta seuraavista syistä: 1) Pink Floyd soittaa kappaleella kollektiivisena yksikkönä, Mason ja Wright pääsevät esille aivan eri tavalla kuin bändin myöhemmillä levyillä ja 2) ihailen sitä radikalismia, epäkaupallisuutta ja rajojen kokeilua jota tämä aggressiivinen, ajoittain ahdistava, mutta lopulta palkitseva ja vapauttava kappale sisältää. Minusta arvokkainta näillä Pink Floydin vanhoilla levyillä on juuri se, että bändi kokeilee jopa atonaalisia sävelkulkuja rohkeasti ja ennakkoluulottomasti. Tätä varhaisten levyjen kollektiivista bändiä ei enää ole eikä se varmaan koskaan synny uudestaan. Niinpä meillä on vain nämä levyt, mutta toisaalta: onneksi meillä on nämä levyt!

Piper ja Saucerful johdattavat meidät maailmaan jota ei enää ole. Rolling Stonen kriitikko kutsui tätä musiikkia jossain haastattelussa ”space-rockiksi” ja jos lauletaan ”auringon sydämestä” ja ”lautasellisesta salaisuuksia”, niin väistämättä ajatukset kohdistuvat avaruuteen, mutta toisaalta jos kuuntelette Masonin hienoa rumputyöskentelyä Heart Of The Sunissa, niin minun ajatukseni kyllä loihtivat kuvia alkuasukkaista ja viidakosta. Kappaleessa on uhmaa ja alkukantaista rytmiikkaa.

Toisaalta Saucerful on Meddlen tavoin menetettyjen mahdollisuuksien levy, jolla ei ole yhtenäistä musiikillista tai sanoituksellista teemaa. Humppatahtiin sovitettu satiirinen ”räikkä” -ilottelu Corporal Clegg on Watersista saattanut sopia A-puolen päätöskappaleeksi, tunnelman keventäjäksi, mutta minusta se on todella paha tyylirikko, varsinkin kun se tulee majesteettisen Set The Control For The Heart Of Sunin jälkeen. B-puolen päätöskappale, Barrettin Jugband Blues on ihan hyvä kappale, joka on vain mukana täysin väärällä levyllä.

Innovatiivinen levy!   * * * * ½

Harri Huhtanen 2006

Ummagumma on Pink Floydin kiinnostavin ja vaikein albumi. Levy kuunnellessa joutuu vaikeiden kysymyksien eteen. Mitä on musiikki? Mitä on taide? Missä on kokeilujen raja? Pink Floydilla kokeilujen raja tuli vastaan Ummagummalla. Uskomatonta, että EMI:n kaltainen jättiyhtiö on suostunut julkaisemaan tämän levyn. Nykyään se ei olisi mahdollista. Mutta 1960-luvulla kaikki oli toisin. Ei ollut niin hullua ideaa, etteikö sitä olisi voinut ainakin kokeilla. Joskus kokeiluista seurasi suuri rahavirta levy-yhtiön kassaan, usein taas ei. Ilmeisesti suurten yhtiöiden pomot kuitenkin tuohon aikaan ajattelivat, että yhdellä menestyneellä kokeilulla rahoitetaan monta epäonnistunutta. Lisäksi yhtiöt luottivat huippuartisteihinsa. Ajatuksena oli, että artisti tietää mitä tekee ja jos luovuutta lähti tukahduttamaan tai ohjailemaan, niin seurauksena saattoi olla se, että jäi osattomaksi jostain mistä tulikin yhtäkkiä huippusuosittua ja tuottoisaa.

Vaikka kuulin Ummagumman ensimmäisen kerran jo yli 30 vuotta sitten, olen edelleenkin vähän pulassa tämän levyn suhteen. Miten tämä levy pitäisi arvostella? Studiolevy on erittäin kokeellinen ja albumia täydentää live-albumi kahdesta kesän 1969 konsertista. Miten nämä sovittaa yhteen? Arvostelen studiolevyn ja live-levyn erikseen.

Ummagumman studiolevy on tyylillisesti varsin yhtenäinen, mutta toisaalta se, että jokainen bändin jäsenistä on demokraattisesti saanut levylle omia ”taideteoksiaan” tekee levystä aika raskaan kuuntelukokemuksen. Wrightin neliosainen Sysyphus on aivan liian pitkä ja pahimmillaan lähes tekotaiteellinen. Watersin Grantchester Meadows taitaa olla levyn paras kappale. Sitä seuraa Watersin totaalinen irrtottelu nimeltään Several Species of Small Furry Animals Gathered Together in a Cave And Grooving With A Pict. Ultimaattina ääniteknisena kokeiluna ja kolmoiskierteisenä vitsinä kappale on hatunnoston arvoinen, mutta onko se enää musiikkia? Gilmourin kolmiosainen The Narrow Way on myös pieni pettymys, tätäkin kappaletta on tarpeettomasti pitkitetty. Levyn päättävä Masonin kolmiosainen The Grand Vizier’s Garden Party on pahimmillaan pelkkää rumpuharjoittelua. Alun ja lopun huiluteema yrittää jotenkin sitoa kokonaisuutta.

Ehkäpä Floyd julkaisi tämän levyn liian nopeasti Piperin ja Saucerfulin jälkeen. Juuri nyt minusta tuntuu, että tämä hurja ja rohkea kokeilu ei onnistunut. Studiolevy on demokrattinen, koska kaikki bändin soittajat ovat päässeet säveltämään, mutta tämä ei ole samalla tavalla kollektiivinen levy kuin esim. Saucerful. Voi olla, että olen väärässä. Mutta ehdottomasti bändille täytyy taas antaa bonuspisteitä epäkaupallisuudesta ja rohkeudesta.

Ummagumman live-levy nostaa kummasti albumin kokonaisarvoa. Tällä kesällä 1969 äänitetylle live-levylle on valittu ainoastaan neljä klassikko-kappaletta (bootlegeilta voi kuulla niitä muita, harvinaisempia biisejä). Siksi live-levy on hyvin INTENSIIVINEN. Barrettin Astronomy Domine on loistava avaus tälle setille, levyn todellinen huipentuma on kuitenkin Watersin upea Careful With That Axe, Eugene, vieläkin – yli 30 vuotta sen jälkeen kun esityksen ensimmäistä kertaa kuulin – menevät kylmät väreet selkää pitkin. Esitys tuo mieleen Antiikin kreikan suuret draamat. Axessa on samaa ehdottomuutta, voimaa ja intensiteettiä. Axessa operoidaan äärimmäisillä tunteilla, siinä on maagista uhkaa ja äärimmäistä aggressiota, joita seuraa seesteinen vapaus. Se on matka laaksosta vuoren huipulle ja takaisin. Kolmantena kuultava Set The Controls For The Heart Of Sun on Masonin taidonnäyte. Tässäkin kappaleessa on kaikki Antiikin draaman ainekset, mutta valitettavasti live-taltiointi ei saavuta aivan samaa intensiteettiä kuin Axe tai erityisesti viimeisenä kuultava A Saucerful Of Secrets , joka alun kaoottisuuden ja ahdistavien tunnelmien jälkeen nousee briljanttiin, lähes sinfoniseen huipentumaansa. Käsittämättömän nerokasta!

Tiedän, että on paljon ihmisiä, jotka eivät voi ymmärtää tällaista musiikkia. Ummagumman live-levy on kuitenkin psykedeelistä rokkia parhaimmillaan. Tämä on musiikkia, joka ei jätä ketään kylmäksi. Tätä joko rakastaa tai inhoaa. En usko, että näitä esityksiä voidaan koskaan soittaa marketeissa tai hisseissä tai edes radiossa. Kappaleet ovat liian pitkiä, aggressiivisia ja dynaamisia radiosoittoon. Axea on kuitenkin käytetty erään Antonionin elokuvan loppuhuipennuksessa. Elokuvat ovatkin ainoa formaatti, jossa tätä musiikkia voi kuvitella käytettävän. Ensi sijaisesti nämä esitykset kuuluvat kuitenkin levylle ja kotikuunteluun.

Puutteistaan huolimatta hyvä levy!   ♦ ♦ ♦ ♦ +  *

*Pisteytystä muutettu 11.8.2018

Harri Huhtanen 2006